Silmiini sattui osumaan Modernisti kodikas -blogin teksti kotihäpeästä ja täydellisen emännän paineista ja inspiroiduin. Ajattelin työntää oman lusikkani tähän kotipositiivisuuden soppaan. Kotipositiivisuudessa hyväksytään erilaiset kodit ja tavat elää niissä.
Meille on tärkeää, että koti on suhteellisen siisti. Se luo meille hyvää tunnetta ja meidän mielestämme kotona on mukavampaa kun on suhteellisen siistiä. Suhteellisen siisti tarkoittaa meillä yleensä siistiä alakerran avointa tilaa. Lelujen paikka on yläkerrassa, ja melko hyvin ne siellä pysyvät.
Tiskit laitetaan heti koneeseen ja kone tyhjennetään heti kun se on valmis. Tämä on meille tärkeää ja aivan itsestään selvää. Toistaiseksi meillä on ollut astianpesukone niin vähän aikaa, että tiskeistä ei tule erimielisyyksiä lainkaan. Vaikka tiskit ovatkin koneessa, löytyy tasoilta usein muuta tavaraa. Kuten minun opiskelumateriaaleja, läppäri jne. Mutta tarvittaessa niiden siivoamiseen menee muutama hassu minuutti.
Vaikka lelujen paikka onkin yläkerrassa (kurkkaa täältä), ei se tarkoita etteikö alakerrasta näkisi että meillä on lapsia. Yksi ykkösleikeistä on tällä hetkellä majan rakentaminen ja usein se halutaan rakentaa olohuoneeseen. Silloin sohvatyynyt saavat kyytiä ja vanhempien makuuhuoneestakin napataan peitot ja tyynyt. Toisaalta tämäkin on muutamassa minuutissa siistitty, jos niin haluaa. Ja tuolta makuuhuoneesta on äärimmäisen helppo napata peitot ja tyynyt, päiväpeitto eksyy sängylle harvakseltaan.
Arkisiivouksessa tämä on ihan ykkönen! Varsi-imuri surisee päivittäin useaan kertaan keittiössä, ruokapöydän alla ja kodinhoitohuoneessa. Helpottaa suuresti kun saa näppärästi imuroitua kaikki murut ja muut.
Meille on tärkeää meidän kotona perussiisteys ja se tekee meidän kodista meille kodikkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita kliinistä puhtautta, päinvastoin, lapsiperheessä ollaan aika kaukana siitä. Meiltä löytyy kasoja ja rojuja, joita emme itse haluaisi olevan, mutta niin niitä vaan pääsee muodostumaan.
Me emme stressaa vierailijoista. Kerttu kirjoitti myös spontaanien kyläilyjen vähenemisestä, mutta meille kyllä saa spontaanisti tulla. Eihän sitä kovin usein tapahdu, mutta aina välillä joku (sukulainen) voi oven taakse ilmestyä. Väliäkö sillä, jos asunto ei ole viimeisen päälle ja emäntäkin on homssuinen. Kun ei anna sen vaivata itseään, on tervetullut meidän ovista sisään.
Me olemme itsekin melko spontaaneja vierailijoita. Emme nyt täysin ilmoittamatta kenenkään luokse (no, ehkä isovanhemmat) ilmesty, mutta lyhyellä varoitusajalla voimme kysellä saako tulla piipahtamaan. Ihan arki-iltoinakin. Emmekä me odota, että meitä varten katetaan pöytä koreaksi ja pyyhitään pölyt kaappien päältä. Me menemme tapaamaan ihmisiä, emme koteja.
Mitä ajatuksia kotipositiivisuus ja kyläilykulttuuri herättävät teissä?
