Minä olen äiti

Havahdutko sinä ikinä ajatukseen "minä olen äiti"? Minä havahdun. Melko useastikin.

Vieläkin usein tuntuu uskomattomalta, että minä olen äiti. Tuo pieni kiharahiuksinen pellavapää on minun poikani. Tuo tunne yllättää ja hiipii päähän vaivihkaa. Tällä viikolla muun muassa päiväkodin pihalla, kun hain poikaa kotiin. Siinä me käveltiin yhdessä käsi kädessä. Poika äitinsä kanssa. Äiti, joka olen minä.

Lapsi on elänyt masun ulkopuolista elämää reilun vuoden verran. Ja kuinka paljon tuossa ajassa onkaan tapahtunut! Ja kuinka paljon minä olenkaan unohtanut. Juuri juteltiin miehen kanssa siitä, kuinka vuosi sitten meidän poika ei vielä osannut edes kääntyä. Tuo poika, joka nyt kävelee, juttelee omiaan, naureskelee ja välillä velmuilee.

Synnytystä muistelen aina välillä. Haluan muistaa siitä kaiken, mutta se lienee mahdotonta. Tosin tuntuu siltä, että vielä kaiken muistaa. Muistan kuitenkin sen tunteen, kun synnytyksen käynnistymistä odotettiin, sen kun ponnistusvoima tuntui loppuvan ja tietysti sen kun sai pojan vierelleen.