Kun äidin sydän särkyi

Muuton jälkeen poika on aloittanut uudessa päiväkodissa, jossa hän hoidossa 11 päivää kuukaudessa. Uuden päiväkodin ryhmä on huomattavasti suurempi kuin aiempi pienten ryhmä, ja ryhmässä on 2-5-vuotiaita lapsia. Aikaisemmassa pienten ryhmässä lapset olivat alle kolmevuotiaita. 

Uudessa päiväkodissa kaikki lapset aivan pienempiä lukuunottamatta samalla pihalla ulkoilemassa, ja piha onkin mukavan monimuotoinen pienine mäkineen ja kuusineen. Meidän 2,5-vuotias lienee pienimmästä päästä ja vanhimmat ovatkin eskarilaisia. Kerran viikossa käydään metsäretkellä ja toiminta vaikuttaa mukavalta. 

"En halua mennä uuteen päiväkotiin." on lause, jonka olemme saaneet kuulla aina päiväkotiin mentäessä. Nyt on vasta kolmas viikko menossa, hoitopäiviä on takana seitsemän. Poika vaikuttaa iloiselta haettaessa ja hoitajien mukaan päivät sujuvat hyvin. Äidistä tosin tuntuu, että hoitajilla ei ole aikaa samanlaiseen kuulumisten vaihtoon kuin vanhassa paikassa. Mutta uuteen totuttelu vie aikansa, ja olemmekin ajatelleet että tuo haluttomuus johtuu siitä. 

Eilen aamulla tuo tuttu lause sai kuitenkin jatkoa. "Siellä on tylsää, isot pojat lyö." Sanat, joita ei ikinä halua lapsensa suusta kuulla. Siihen emme saaneet selvyyttä, että onko joku lyönyt meidän poikaa vai onko hän vain nähnyt isojen poikien rajumpia leikkejä. Tottakai sitä vanhempana alkaa miettimään, että onko pojalla oikeasti niin kurja olo ja onko hän tullut lyödyksi. Kyllähän meidänkin pojalla tulee läheisten kavereiden kanssa välillä taistoja, joissa lyömistä tapahtuu. Tuolloin asia selvitetään, pyydetään anteeksi ja annetaan hali. Ja leikki jatkuu. 

Neuvoimme poikaa aina kertomaan aikuiselle jos lyömistä tapahtuu ja kerroimme myös aamuhoitajalle mitä poika on sanonut. Tiedostamme myös sen, että mitään ei välttämättä ole tapahtunut. Pojan jutut ovat välillä melkoisia. Mutta tietenkin tällaisiin pitää suhtautua vakavasti. 

Ja sitä tunnetta äidin sydämessä ei voi kuvailla.