Lapset ja niiden harrastukset - mikä on sopivasti?

Syksy kolkuttelee ovella ja sen myötä alkavat myös kaikki erilaiset harrastukset. Lasten harrastaminen on mietittynyt meitä vanhempia ja tiedän, että muissakin perheissä ollaan painittu harrastusten laadun ja määrän kanssa.

Meidän perheestä löytyy kaksi- ja viisivuotiaat lapset. Esikoisemme aloitti harrastamisen kolmevuotiaana naisvoimistelijoiden järjestämässä jumpassa ensin aikuisen kanssa ja keväästä alkaen ilman aikuista. Jumpattu on kerran viikossa ja se on ollut sellaista mukavaa touhuamista. Jonkinlainen esitys on kuitenkin ollut kaksi kertaa vuodessa, johon emme kertaakaan ole osallistuneet. Vuosi sitten kokeiltiin myös jalkapalloa Tenavaliigassa (aikuisen kanssa), mutta siinä vaiheessa kun useamman kertaa paikalle mentiin tippa linssissä, päätimme sen lopettaa.

Nyt alkava syksy ja harrastaminen ovat herättäneet meidän perheessä jonkin verran päänvaivaa. Jumppa ei lasta enää kiinnosta (keväinen esitysharjoittelu on ilmeisesti yksi syyllinen, sillä poika on todennut ettei pidä siitä yhtään, eikä auta, että selittää ettei sitä samaa enää tehdä), mutta jotain säännöllistä olisi mukava olla.

Kauhulla myös kuuntelen joidenkin viisivuotiaiden harrastusmäärää. Harjoituksia jopa viisi kertaa viikossa. Sitä en lapselleni halua. Mutta jotain mukavaa liikunnallista tekemistä olisi hyvä olla.

Jokunen viikko sitten laitoin puolelta öin herätyskellon soimaan tuttuun tapaan, sillä ilmoittautuminen paikallisiin lasten jumppiin alkoi tuolloin. Melko sekopäistä, eikö? Herätä nyt keskiyöllä ilmoittamaan lastaan jumppaan. Mutta näin se vain menee. Aamulla puoli seitsemän aikaan tarkastin tilanteen, eikä tuohon jumppaan enää olisi ollut jäljellä kuin jonotuspaikkoja. Omasta mielestäni tämä on jotenkin surkuhupaisaa ja joka kerta naureskelen tätä järjestelyä. Toisaalta edullinen hinta ja sopiva välimatka ovat melko hyviä motivaattoreita.

Jotenkin itselläni on nyt jo sellainen olo, että eräänlainen harrastusstressi iskee päälle, vaikka yritämme välttää harrastusten kasaamista. Mutta harrastammeko liian vähän, pitäisikö niitä olla enemmän, nämä seikat pohdituttavat. Toisaalta harrastumattomuus ei tarkoita kotona istuskelua. Päiväkotipäivien jälkeen meillä mennään lähes poikkeuksetta ulos, vaikka itseä se sohva ja löhöily voisi houkuttaa enemmän silloin tällöin. Poika haluaisi pyöräillä vaikka kuinka, tosin usein se on alamäki alas kaverin pihalle. Mutta esimerkiksi maanantaina menimme päiväkotipäivän jälkeen muistaakseni noin kuuden kilometrin pyörälenkille perheen kanssa. Sunnuntaina käytiin patikoimassa laavulle grillailemaan. Ja haluammekin jättää tilaa tällaiselle perheen toiminnalle sen sijaan, että lapsi olisi omassa harrastuksessaan.

Jumpan lisäksi mietimme pitkään uintia, mutta rehellisesti sanottuna emme saaneet aikaiseksi selvittää uimakoulujen tilannetta (ja joku kertoi niiden olevan täynnä), jätimme varsinaisen uimakoulun kevääksi. Appivanhempien mökki on meren äärellä ja silloin tällöin tulee veneiltyä, niin uimataito olisi mahtavaa saada haltuun niin pian kuin mahdollista.

Mitä mieltä te olette lasten harrastamisesta?