Polkien kohti kesää

50 vuotta sitten äitini sai pyörän. Se oli punavalkea Tunturi isoilla harmailla renkailla. Sillä pyörällä äitini opetteli polkemaan. Myöhemmin tuolla pyörällä opetteli ajamaan kaksi enoani. Sitten oli minun vuoroni, ja sen jälkeen veljeni vuoro. Nyt meidän taapero on päässyt polkemisen vauhtiin tuolla samaisella pyörällä. Poika muuten viiletti heti ilman apupyöriä, nauraa räkättäen ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Isi sai juosta hiki hatussa valmiina koppaamaan pojan. Joonatan pyöräili melko pitkiäkin pätkiä, ja siinä yhdessä tultiin siihen tulokseen, että taitaa pojalta jäädä apupyörävaihe kokonaan väliin. Nyt pitäisikin päästä koko ajan mummin ja pappan luokse polkemaan sillä pyörällä, jossa on polkimet ja ringring.

Aivan mahtava pyörä, joka on kyllä ollut hintansa arvoinen! Onhan sitä toki korjailtu, heijastimia lisätty ja isoäitini muisteli että toinen rengas olisi vaihdettu. Mahtaakohan tuo kilikello olla minun ajalta vai peräti enoni? Ruostettakin siitä löytyy sieltä täältä ja naarmuja varmasti. Mutta se on täysin toimiva peli, jolla on hyvä opetella ajamaan.

Äitini on kuulemma polkenut pyörää tutti suussa ja kaatunut. Sen jälkeen ei tuttia enää syöty, sen verran kova kolaus oli.