Kiveä kiven päälle

Viikonloppuna kävin tontilla kääntymässä kameran kanssa. Siellä ne seinät nousevat, hitaasti, mutta nousevat. Mutta kyllä siinä talon hahmottaa.

 

Pääsisäänkäynti on keskellä ja oikealla puolella on kodinhoitohuone. Vasemmalla puolella on keittiön välitilan ikkuna.

Yläkerta on varsin keskeneräinen. Ontelolaatat ovat asennettu, ja porrasmuotti alkaa hahmottua. Portaat valetaan ontelolaatalta asti, joten raudoitus lähtee sieltä.

Joskus tulevaisuudessa tässä kohtaa on keittiö. Paljon ikkunaa (kuten koko talossa), luonnonvaloa pitäisi riittää.

Nurkassa on saunan paikka, lisäksi tähän tilaan tulee vanhempien makuuhuone. Taisin seistä wc:ssä kuvaa ottaessani.

Julkisivuissa hahmottuvat yläkerran ikkunat. Noiden isojen ikkunoiden yläpuolelle tulevat vastaavat ikkunat. Sisältä se on yhtä avointa tilaa, huonekorkeus on siinä kohtaa melkoinen.

 

Tältä meidän projekti tällä hetkellä näyttää. Ihan ei vielä olla sisustusvaiheessa, vaikka ne ovat juuri ne asiat, joita itse miettii.

Rakkaat esineet

Annieweliina Äidin Suusta -blogista haastoi minut esittelemään kodistamme seitsemän esinettä, jotka ovat jostain syystä rakkaita ja joista ei haluaisi luopua. Jokaisesta esineestä tulee laittaa kuva ja kertoa lyhyesti tarina esineen takana.

Tehtävä osoittautui yllättävän haasteelliseksi, ainakin ensiajatuksena. Mutta hetken pohdiskelun jälkeen alkoi mieleen tulla asioita ja esineitä.

Nalle. Tai pääsykoenalle. Nallen olen saanut mieheltäni (silloinen poikaystävä) tsempiksi pääsykokeiden luku-urakkaan. Tuolla kierroksella ovet eivät vielä auenneet, mutta myöhemmin kyllä.

Nämä eivät itse asiassa ole "kotitavaroita", mutta äärimmäisen tärkeitä asioita tai esineitä. Kihla- ja vihkisormukseni, eivät varmaankaan kaipaa suuria selityksiä.

Valokuvat. Ihania muistoja elämän varrelta. Ajattelin kirjoittaa, että meillä ei ole kovinkaan paljoa kuvia esillä, mutta tässä sohvalla kun katseeni nostan näen 17 kuvaa. Tosin tässä asunnossa niitä ei muualla olekaan. Talomme ei ole lähelläkään valmista, mutta olemme silti jo miettineet kuvien paikkoja :)

"Keittiön" kello. Tällä hetkellä kello on pojan huoneessa, jossa nyt sattui olemaan hyvä naula seinässä. Tykkään Lontoosta ja brittienglannista. Kuva ei tee oikeutta kellon koolle, se on suuri ja painava. Tällekin on paikka mietittynä tulevaisuuden kodissa.

Pojan ristiäislahjat. Nämä muistoesineet ovat kaikki ristiäislahjoja ja niissä onkin eräänlaista tunnearvoa. Auton poika sai pudotettua kerran alas (onneksi ei päälleen!) ja nyt siinä on astetta enemmän luonnetta vinksallaan olevan renkaan myötä.

Iittalan Essence-sarjan lasit. Pidän näiden muodosta. Vielä tosin puuttuu kuoharilasit ja olutlasit. Mies tosin niistä olutlaseista haaveilee.

 

Pojan ristiäismekko. Tämä ei itse asiassa ole tällä hetkellä meillä, vaan isovanhemmilla säilössä. Mekon on ommellut minun isoäitini hääpuvustani jääneistä kankaista. Hääpuvustani on siis muokattu juhlamekko ja tuolloin jätin kankaat talteen. Jo silloin päätimme, että niistä kankaista tehtäisiin joskus kastemekko, mikäli lapsia saisimme. Siniset nauhat ovat pikkuveljeni kastemekosta, ja tuosta pikkuveljestä tuli poikamme kummi, joten tässä asussa on tarinaa ja historian havinaa.

 

Huh! Kyllä jouduin seitsemää asiaa tai esinettä kaivelemaan. Muutama tuli melko helposti, mutta seitsemän olikin melko paljon. Tai sitten ajattelin tätä liikaa tai en kiinny tavaroihin. Toisaalta tämän väliaikaisen asumisen yritämme olla keräämättä mitään ylimääräistä tai muuten panostamalla sisutukseen. Panostetaan sitten unelmiemme kotiin.

 

Mukaan haastan teidän rakkaat lukijat. Jätä linkki kommenttiboksiin, mikäli toteutat haasteen. Olisi kiva nähdä muiden rakkaita esineitä.

All things yellow

Syksy. Kyllä se nyt on täällä. Onneksi havahduin ennen kuin menee ohi. Sunnuntaina nautittiin syksystä kun käytiin puistoilemassa. Pitkästä aikaa otin kameran mukaan ja muutama kuvakin tuli napattua. Täytyy kyllä vielä yrittää ehtiä ennen syksyn vaihtumista talveksi ikuistaa syksyn väriloistoa.

 

Viime aikoina olen ollut suunnattoman onnellinen ja iloinen siitä, että meidän pikkuinen poitsu on oikeasti ollut täysin terve. Taisiko olla neljäs antibioottikuuri ja joko sen vaikutuksesta tai ihan vaan muutenkin meidän poika tervehtyi. Tässä on heinäkuusta asti ollut jonkinlaista flunssaa ja korvatulehdusta koko ajan.

Poika on kipeänä ollessaankin ollut reipas, mutta nyt reippaus ja iloisuus nousivat uusiin sfääreihin. Poika ei ole vaatinut jatkuvaa viihdyttämistä ja hymyjä ja nauruja on tullut enemmän. Päiväkodissakin huomasivat selkeän muutoksen. Tuota onnea ja auvoa kesti jokusen päivän, kunnes pienoinen yskä alkoi vaivaamaan. Ja nythän yskitään ja nuhakin hieman vaivaa. Tätä se päivähoidon aloittaminen taitaa olla.

En muuten voinut vastustaa kiusausta ja muokkasin kuvat valikoimalla keltaisen värin harmauden lisäksi. Halusin kokeilla toimiiko värin valinta kuvissa, joissa valikoitavaa väriä on kuvassa melko runsaasti. Osasta tykkään hurjasti, osassa ero tuntuu hyvin pieneltä.

Kräftskiva 2014

Viime lauantaina vietimme kaveriporukan kanssa perinteisiä rapujuhlia. Päädyimmeköhän vuoteen 2008, kun pohdimme milloin perinne on aloitettu. Ei tässä siis vielä konkareita olla, mutta muutamat rapujuhlat ovat takana. Viime vuonna jäivät väliin, taisi vauva-arki olla niin monella niin hektistä.

 

Aina ollaan kokoonnuttu lähes saman porukan kanssa, joskus joku on ollut pois. Kolmetoista meitä taisi paikalla olla, yhdeksän on käynyt yläkoulua samalla vuosiluokalla. Siitä asti on pidetty yhtä, ainakin jollakin kombinaatiolla.

Pidetään rapujuhlat aina nyyttäreinä, jokainen tuo jotain yhteiseen pöytään. Itse olen aina päätynyt jälkiruokapuoleen. Ja kunnon bloggaajahan unohtaa ottaa kuvan siitä omasta tuotoksestaan!

Kolmella pariskunnista on noin vuoden ikäinen lapsi, yhdellä yksivuotiaan lisäksi kolmevuotias. Nyt kaikki lapset olivat hoidossa ja nämä juhlat olivat vain aikuisille. Viime tapaamisesta ilman lapsia on siis aikaa. Itse ainakin voin sen myöntää, että nautin tästä ajasta. Eikä se tee minusta huonoa äitiä. Me matkaajat jäimme isäntäväen luokse yöksi ja poika oli mummin ja papan luona. Seuraava aamu vasta luksusta olikin kun nautittiin mahtavasta aamupalasta (oikeastaan brunssista) aivan rauhassa. Se on todellista luksusta taaperoarjessa!

Vietättekö te rapujuhlia?

Minä olen äiti

Havahdutko sinä ikinä ajatukseen "minä olen äiti"? Minä havahdun. Melko useastikin.

Vieläkin usein tuntuu uskomattomalta, että minä olen äiti. Tuo pieni kiharahiuksinen pellavapää on minun poikani. Tuo tunne yllättää ja hiipii päähän vaivihkaa. Tällä viikolla muun muassa päiväkodin pihalla, kun hain poikaa kotiin. Siinä me käveltiin yhdessä käsi kädessä. Poika äitinsä kanssa. Äiti, joka olen minä.

Lapsi on elänyt masun ulkopuolista elämää reilun vuoden verran. Ja kuinka paljon tuossa ajassa onkaan tapahtunut! Ja kuinka paljon minä olenkaan unohtanut. Juuri juteltiin miehen kanssa siitä, kuinka vuosi sitten meidän poika ei vielä osannut edes kääntyä. Tuo poika, joka nyt kävelee, juttelee omiaan, naureskelee ja välillä velmuilee.

Synnytystä muistelen aina välillä. Haluan muistaa siitä kaiken, mutta se lienee mahdotonta. Tosin tuntuu siltä, että vielä kaiken muistaa. Muistan kuitenkin sen tunteen, kun synnytyksen käynnistymistä odotettiin, sen kun ponnistusvoima tuntui loppuvan ja tietysti sen kun sai pojan vierelleen.