Äitiys ja syyllisyydentunne vol. 576

Se voi alkaa jo tässä vaiheessa, ehkä jopa aiemmin kun siihen testiin on piirtynyt ne kaksi maagista viivaa. Syyllisyydentunne. Äiti on siitä erikoinen ihminen, että äiti saa itselleen huonon omantunnon asiasta kuin asiasta.

Tällä kertaa olen havahtunut siihen tosiasiaan, että kesäloma kolkuttaa aivan nurkan takana. Aika, jolloin minä en ole töissä ja aika jolloin poika on kotona kanssani. Aika, jolloin poika on ainakin kaksi kokonaista kuukautta pois päivähoidosta. Ja siitähän tämä äiti on hieman syyllisyydentunnoissaan. Kuulostaa melko omituiselta, eikö vain? Miksi ihmeessä joku murehtii kun lapsi ei ole päivähoidossa.

Noh, asiahan on niin, että meidän poika viihtyy hoidossa todella hyvin. Sinne mennään innoissaan ja mietitään kuka mahtaa jo olla leikkimässä. Päiväkodissa pojalla on joka päivä leikkikavereita, jotka ovat samanikäisiä. Kesäksi kaikki lapsiperheille suunnattu toiminta tuntuu lakkaavan eikä meillä ole täällä lapsiperhetuttuja. Nyt poika on kuitenkin tottunut leikkikavereihin ja siihen tuttuun ja turvalliseen rutiiniin. Vaikka kotona aikataulutus on sama, ei se kuitenkaan ole sama asia. Toisaalta myös jännittää päivähoitoon palaaminen. Kahden kuukauden jälkeen voi olla jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia ja ryhmässäkin on luultavasti tapahtunut muutoksia. Ryhmän kaikki lapset ovat sen ikäisiä, että voisivat vaihtaa seuraavaan ryhmään. Mutta tuskinpa kaikki 12 vaihtavat samanaikaisesti samaan ryhmään.

Juttelin asiasta ystävän kanssa, joka hieman naureskeli. On kuulemma hauskaa vaihtelua kuulla, että joku potee huonoa omaatuntoa kun ei vie lastaan päiväkotiin. Yksi hänen tuttava kun varmistelee, että varmasti hakee lapsen samoissa vaatteissa kun on vienyt, jos on sattunut olemaan kotona ilman lasta. Ollaan me äidit aikamoisia!


Ps. Toi tukka näyttää aika kivalta, ajatus lyhemmistä hiuksista on jokusen päivän kummitellut päässä.

Ristiriitaisuuksia

Nyt on palattu työelämään ja poika on aloittanut päivähoidon. Äidillä nämä muutokset ovat saaneet aikaiseksi ristiriitaisia tuntemuksia (tietenkin), vaikka tavallaan tiedän sen olevan turhaa.

Töitä olen paiskinut nyt huimat kaksi päivää, niiden lisäksi olen yhden päivän ollut työpaikalla perehtymässä. Poika on siis ollut päiväkodissa kolme päivää. Olen jo tovin ollut sitä mieltä, että päiväkoti tulee olemaan pojalle hyvä juttu. Poika tarvitsee ehdottomasti muuta seuraa päivisin kuin pelkän äitinsä. Keväällä kävimme MLL:n perhekahvilassa kerran viikossa. Varmasti olisimme jatkaneet siellä käyntiä, mikäli en töitä olisi saanut. Mutta tuo kerran viikossa on selvästi aivan liian vähän. Totta kai syksyllä taas alkaisi muutakin toimintaa, jolloin tarjolla olisi enemmän sosiaalisia kontakteja. Ja tämä ajatus on saanut aikaan niitä ristiriitaisia tuntemuksia. Olenko huono äiti, kun olen sitä mieltä, että lapselle tämä on parempi? Että lapsi on erossa äidistään?

Myös omalle pääkopalle töihin paluu (ja sen tuoma "pakko" päivähoidosta) tekee hyvää. Olenko kamala ihminen, kun myönnän ettei minusta olisi kotiäidiksi? Hatunnosto kaikille kotiäideille! Minä vain kaipaan työelämää ja työn tuomia haasteita (muistetaan tämä kun vastaan tulee jotain todella haasteellista). Kaipaan sitä sosiaalista ympäristöä. Porissa minulla ei myöskään toistaiseksi ole läheisiä ystäviä, ja työyhteisö on parhaimmillaan superkiva juttu. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Onko jollain samoja tuntemuksia?

No mitenkäs se päivähoito? Ensimmäinen päivä meni superloistavasti! Tai siis poika ei tainnut edes huomata lähtöäni, vaikka tietenkin sanoin heipat ja annoin pusut. Siinä vaiheessa olisi sen verran hälinää, että taisi huomio kiinnittyä siihen. Toisena päivänä sitten kiukuteltiinkin. Tänään lähtiessäni poikaa kovasti itketti, mutta hakiessani ei enää itkua tullut. Huomatessaan minut poika lopetti leikin, nousi ylös ja iloisesti käveli äidin syliin. Miljoona sydäntä tähän. Tätien mukaan päivät ovat menneet hyvin, itkuja on tietenkin ollut, mutta niistä on päästy yli, syöty hienosti kaikki ruuat reippaasti ja itse, nukuttu runsaat päiväunet ja leikitty.

 

Uusia tuulia purjeisiin

Turussa saatiin nauttia jälleen purjeveneistä Gangut Regattan merkeissä. Eihän tuo mitään ollut Tall Ship's Raceen verrattuna, mutta käytiin haistelemassa tunnelmaa. Tuon reissun kuvat toimikoot kuvituksena, tekstinä taasen meidän kuulumiset.

 

Kuten otsikko kertoo, on meidän perheessä luvassa uusia tuulia. Tällä viikolla ollaan kahdesti käyty tutustumassa päiväkotiin ja ensi viikolla poika aloittaa päivähoitotaipaleensa. Minulla kävi tuuri kun tarjottiin kahta työpaikkaa. Toinen olisi ollut tämän vuoden loppuun ja noin 50 minuutin ajomatkan päässä. Ja tämä olisi alkanut todella lyhyellä varoitusajalla, joka olisi käytännössä tarkoittanut sitä, ettemme olisi pojan kanssa ehtineet tutustumaan päiväkotiin ollenkaan. Saimme tiedon hoitopaikasta keskiviikkona, jolloin työtkin olisivat alkaneet.

Maanantaina sain tiedon toisesta paikasta ja tiistaina olin haastattelussa. Jo haastattelussa sain kuulla saavani paikan. Tämä työ on myöskin sijaisuus, mutta kestää ainakin huhtikuun puoleen väliin. Ja työmatka on 1,5km. Päiväkoti taas on 550 metrin päässä työpaikasta. Ei liene vaikeaa arvata kumman työn otin vastaan.

Uusi työ jännittää minua hirmuisesti. Ollaan reilusti oman ammatillisen mukavuusalueen ulkopuolella. Toisaalta olen ajatellut mahdollisesti lukevani tämän pätevyyden joskus työn ohella. Joten tästä tulee hyvä tutustuminen tähän ammattialaan. Esimies tietää koulutukseni ja hänen kanssaan keskusteltiin koulutukseni tuomista rahkeista työhön. Esimies oli rohkaiseva ja kertoi itse ajautuneensa työhön samalla tavalla aikoinaan.

Toivottavasti tämä hyppy tuntemattomaan osoittautuu kannattavaksi. Aluksi on varmasti luvassa melkoinen määrä stressiä. Tietenkin pojan päivähoidon aloitus jännittää työn lisäksi. Tuskinpa kukaan on jännittämättä esikoisen aloittaessa hoitopolkua. Onneksi tämä työ alkaa hieman myöhemmin, ehdimme käymään useana päivänä tutustumassa. Ennen varsinaisen työn aloittamista käyn perehtymässä työhön viranhaltijan vielä ollessa töissä. Perehdytyspäivät ajattelin pitää melko lyhyinä, jotta ensimmäiset päivät hoidossa olisivat hieman kevyempiä.

Lamaannus

Siinäpä ehkä paras sana kuvailemaan tuntemuksiani työnhausta. "Kiitos mielenkiinnostanne, mutta tällä kertaa ette valitettavasti tullut valituksi." No ei varsinaisesti yllätä kun en ole vielä yhteenkään haastatteluun päässyt. Haettujen paikkojen kokonaismäärää en tiedä, mutta kyllä se taitaa kolmenkymmenen paremmalla puolella olla.

Oikeasti olen jo luovuttanut. Tiesin tämän olevan vaikeaa, mutta kuvittelin silti pääseväni edes yhteen haastatteluun. Ala on raadollinen. Nopealla googlettelulla selviää, että lähes kaikki palkatut ovat jo kyseisen työnantajan piirissä. Muutamasta paikasta en ole löytänyt työntekijöiden nimiä, mutta uskon tämän pätevän myös niissä.

Pienehkössä lähikunnassa jopa määräaikaiseen suhteeseen palkattu oli entuudestaan kunnassa töissä. Ja tähän kuvittelin omaavani jonkinlaiset mahdollisuudet! Jep.

Mies on kovasti sitä mieltä, että poika laitetaan syksyllä joka tapauksessa hoitoon, jotta voin lähteä tarvittaessa sijaistamaan aamulla puhelimen soidessa. Ja näinhän se on kannattavinta. Mutta kyllä minä niin poden huonoa omaatuntoa, jos poika on hoidossa ja minä kotona! Toisaalta juttelin yhden samalla alalla olevan kanssa, joka viime syksynä oli hieman vastaavassa tilanteessa. Uudella paikkakunnalla ilman kontakteja. Ja hän oli laittanut lapset hoitoon ja tehnyt "nopeita lähtöjä". Ja hommia oli piisannut. Eipä kai tämä stressaaminen tilannetta mihinkään muuta.

Tämä teksti on ollut luonnoskansiossa noin viikon odottamassa jotain kuvia kaveriksi. Sinä aikana tapahtui jotain ihmeellistä. Minut kutsuttiin yhteen vakituisen työpaikan haastatteluun. Haastattelu oli ja meni ja ensi viikolla tekevät päätöksen. En yhtään osaa sanoa miten meni. Hyvin ja huonosti. Työpaikassa on luultavasti vapautumassa myös määräaikainen paikka (yksi haastattelija kovin raskaana) ja kerroin olevani käytössä myös tuohon paikkaan. Toivotaan parasta.

Kuvat ja teksti eivät ehkäpä kulje käsi kädessä, mutta ei tällaiseen melko masistelutekstiin voi yhtä synkkiä kuvia laittaa :)

Pohdintaa päivähoidosta

Olen aikeissa palata työelämään elokuussa, mikäli vain töitä löytyy. Valmistuttuani en ehtinyt saamaan vakituista työtä ja määräaikainen työsuhteeni päättyi äitiysloman alkaessa. Ja kuten arvata saattaa, eipä niitä suhteita tänne Poriin ole olemassa. Sen verran olen jo aktivoitunut, että muutamaa Satakunnassa auki olevaa paikkaa olen hakenut. Seuraava tavoite on päästä haastatteluun.

 

 

Tämän aktivoitumisen seurauksena ajankohtaiseksi on tullut oikean hoitomuodon miettiminen pojalle. Siinäpä onkin pohtimista. Itse olen ollut sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa. Kuitenkin miellän itseni vahvasti päiväkotilapseksi. Ehkäpä tämä johtuu vain yksinkertaisesti siitä, että sen ajan muistaa itse paremmin.

 

Mitä hyviä puolia minä löydän päiväkodista? Lasten kanssa toimii monta aikuista, joista varmasti ainakin joku on lapselle mieluinen. Päiväkodissa työskentelee tehtävään koulutettua henkilökuntaa, vaikkakin näin pienten ryhmissä ei välttämättä lastentarhaopettajaa ole, lastenhoitajia kuitenkin. Tarhat ovat rakennettu lapsille. Niissä on huomioitu lasten tarpeet ja turvallisuus. Ryhmät ovat ikäluokittain eli ryhmästä löytynee ainakin yksi suurin piirtein samanikäinen lapsi.

 

Entäpä niitä huonoja puolia? Noh, ne isot lapsiryhmät. En oikeastaan muuta. Eivätkä ne lapsiryhmät laskennallisesti niin isoja ole. Yleensä 12 lasta ja vähintään kolme aikuista. Eli neljä lasta yhtä aikuista kohti.

Perhepäivähoidossa lapsi saa olla kodinomaisessa hoidossa. Loistava perhepäivähoitaja on loistava! Ei siitä mihinkään pääse. Lapsia on huomattavasti vähemmän kuin päiväkodissa.

Mutta ei tämä niin yksioikoista ole. Perhepäivähoidossa niitä aikuisia on vain se yksi. Ja se onkin sitten melko ikävää jos lapsi ei tätä aikuista koe mukavaksi ja turvalliseksi. Usein myös kuulee, että osa perhepäivähoitajista alkaa tähän työhön, jottei omia lapsia tarvitse vielä viedä hoitoon. Miehen sisko muistaa vihanneensa yhtä perhepäivähoitajaa, jonka luona vain hoitajan omat lapset saivat leikkiä tietyillä leluilla eikä aina välipalaakaan tarjottu, vaikka se heille olisi kuulunut. Tämä on melkoinen ääripää, mutta täyttä totta. Tosin aikaa on jo yli 20 vuotta. Perhepäivähoitaja toimii yksin eikä kukaan toinen aikuinen ole siellä "toimintaa seuraamassa". Eikä se ryhmä nyt varsinaisesti pienempi ole. Täällä ainakin perhepäivähoitajalla voi olla neljä kokoaikahoidossa olevaa ja sen lisäksi yksi esikouluikäinen puolipäivähoidossa oleva. Eli parhaimmillaan/pahimmillaan viisi lasta yhdellä aikuisella.

Minkälaisia kokemuksia ruudun toiselta puolelta päivähoidosta? Me kallistuimme päiväkodin puoleen. Ainakin toistaiseksi.